Olen koukussa.
Olen riippuvainen.
En pääse irti.
Ei auta kuin myöntää. Olen jollain tapaa riippuvainen sairaudesta. Ehkä. En tiedä. En keksi muutkaan syytä siihen, miksi en pysty elämään vahingoittamatta itseäni huonoa ravitsemustilaa ylläpitämällä. Miksi toimin niin, että fyysinen vointini on huono? Eivät pahoinvointi ja heikotus kivaa ole. Ei. Kyllä osaa olla monimutkainen sairaus, kun järki ei pysy perässä sitten millään. Aina kulkee syömishäiriö askeleen järkeä edellä.
Voisi luulla, että olen koukussa huomioon, jota saan syömishäiriöni kautta. Mutta kun en todellakaan nauti vointini huonontumisen myöntämisestä tai siitä, että en pysty syömään toisten seurassa ahdistumatta. En kalastele huomiota olemattomilla eväilläni tai ruokavalintojen vaikeudella. Oikeasti vain toivon, ettei kukaan edes huomaisi. Toki toivon ihmisten huomaavan pahan oloni ja auttavan, mutta se on eri asia... Eli huomiosta en riippuvainen ole...
Olen riippuvainen laihuudesta. Haluan haluan haluan, vaikka se on PAHAKSI terveydelleni. Teen välillä melkein mitä vain saavuttaakseni sen. Voi sitä ihanaa painon putoamisen huomaamisen tunnetta. Huumaa. Pää leijailee pilvissä. Sitä on ikävä.
Jos ihan vähän....vielä kerran....
Ei voi mitään. Minun kohdallani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mustavalkoisuus; kokonaan irti laihduttamisesta tai täysillä painon pudottamiseen keskittyminen. Jälkimmäiseen en enää salli itselleni mahdollisuutta.
Vieroitusoireista olen kärsinyt jo muutaman vuoden. Odotan innolla sitä päivää, kun pystyn olemaan ajattelematta koko syömishäiriötä, laihdutusta ja oman vartalon vihaamista. Tämä sairaus on kuin mikä tahansa huumausaineriippuvuus. Vieroitusoireet on kärsittävä ja kuivilla on pysyttävä kokonaan terveen ja tasapainoisen elämän saavuttamiseksi. Houkutuksia on kaikkialla. Pienet vaatteet kaupoissa, mallinukkien luurankovartalot, vastaantulevien ihmisten tikkujalat... Ei tässä maailmassa voi elää laput silmillä. Vaikka toiset laihduttaisivat ja pitäisivät karkkilakkoja tai noudattaisivat trendiruokavalioita, minun ei tarvitse. Minun ei pidä. Ja minun täytyy myös hyväksyä toisten ratkaisut. En voi moralisoida ja paheksua toisten ruokaan liittyviä elämänvalintoja
Vieroitus jatkukoon.
Hyvä teksti. Pohdit juuri niitä oikeita asioita, joita työstämällä voit parantua. Kaikkein vaikeinta ei ehkä ole syöminen itsessään, vaan omien ajatusmallien, sairauden oireiden ja itselleen asettamien normien rikkominen.
VastaaPoistaJa mitä tikku jalkoihin ja laput silmillä elämiseen tulee, se on jossain määrin normaalia ajatella, että voi että olisinpa minäkin. Pitää vain löytää sopu itsensä ja epärealististen haaveiden kanssa.
Syömishäiriöön sairastuminen on kierre: yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Myös parantuminen on kierre, jossa yhdestä teosta voi kasvaa uusia ja uusia tekoja kohti terveyttä. Jonakin päivänä havahdut ja huomaat, että nuo teot ovat muuttuneet osaksi arkea ja elämää.
ps. kun syö normaalisti kukaan ei huomaa, miksi siis minäkään huomauttaisin siitä itselleni? :)
Hyvä kommentti! Kiitos!
PoistaValitettavan tuttuja tunteita myös itselleni kaikki nuo kuvaamasia asiat. Jotenkin sairaudesta on vaan niin vaikea päästää irti. Tämä on vähän kuin alkoholismi. Jos antaa itselleen luvan siihen yhteen ryyppyyn - meidän tapauksessa sortumaan laihdutukseen tai edes sen ajattelemiseen - se on menoa sitten se!
VastaaPoistaTuo on myös tuttu tunne, miten kuvasit sitä, että huomiosta et ole riippuvainen. Itse muistan, kuinka ihana tunne oli, kun olin keväällä normaalipainossa ja aloitin uudessa työpaikassa: kukaan ei tiennyt sairaudestani, en herättänyt huomiota. Ikävämmäksi se kaikki muuttui sitten, kun laihduin ja muutkin huomasivat sen. Mutta valitettavan usein kaikki ajattelevat, että juuri sitä me anoreksiaa sairastavat haemme: huomiota. Yleensä se kun on juuri toisin päin, halua olla huomaamaton.
Mutta kaiken kaikkeaan hyvä ja ajatuksia herättävä teksti!
Laura
Kiitos Laura! :)
Poista